Kaikkea on tapahtunut. Eka sytostaattihoitokuuri, 3 päivänä tiputus suoneen, oli 13.2.2012. Sen jälkeen viikon nukuin ja heräsin vain syömään. Pahoinvointia. Kahden vikon kuluttua pahin ohi. Uusi kuuri 5.3. maanantai alkaen.

En halua tietää nyt mitään lisää, en pysty ottamaan vastaan uutta, vielä. Kuten että miten jatketaan. Miten tämä päättyy, miten kuolema tulee. En ehdi vielä kuolemaan! KPlle olin kertonut lääkärin sanoneen ennusteeksi 5-7 v. Netistä luin että n 10 % elää vielä 5 v kuluttua. Ei käy mulle! Olen yrittänyt silvaa, kerran onnistui, ihana olo sen jälkeen. Muilla kerroilla en ole onnistunut laskemaan edes 50:stä alaspäin sekoamatta tai häiritsevien ajatusten tulviessa mieleen.

Edelleen en jaksa paljon mitään. Tekisi mieli tehdä kaikkea, keskittymiskyky puuttuu, voimat loppuvat tosi nopeasti.Lähinäkö on pahasti huonontunut, lääkäri sanoi ettei pitäisi johtua sytostaateista.

Soitan kuitenkin hoitajalle joka Kaisan etsimän tiedon mukaan hoitaa lääkäriltä lähetteen esim keskusteluun.

Jumala on joka uskonnossa. Nimi on eri, käsite sinänsä on sama.

Luin viime viikkoina Coelhoa kyllästymiseen asti. Sit luin Mika Waltarin Ihmisen ääni. Molemmissa kirjoissa kirjoitettiin aivan samoja asioita. Tyyli vaan on erilainen. Samaan olen törmännyt monta kertaa -siihen että kirjoitetaan samaa asiaa eri sanoin. Muodissa oleva mindfulness sekä buddhalaisuus, zeniläisyys, kristinusko jne.

Valitse, mitä ajattelet, se toteutuu.

Olen ajatellut:

Kehoni on aivan turha rasitus. Se on nyt tarpeen että saan yhteyden ihmisiin, jotka eivät saa yhteyttä toisiinsa ilman kehoa.

Olisin tappanut itseni aikoja sitten, jossei mulla olisi lapsia, joiden vuoksi en voi sitä tehdä.

Hankin itselleni keuhkoahtauman.

Nyt

-opettelen irti itsetuhoisuudesta. Toisinpäin sanottuna, alan kunnioittaa itseäni ja kehoani."Do what you love and do it often."

-ihminen elää vain itseään varten, loppujen lopuksi. Viimekädessä. Olen tarvinnut äidin sädekehää, olen tuntenut etten ole muuta kuin äiti. Ja siinäkin aivan epäonnistunut. No, nyt sanoisin, että ihan tavallinen äiti, ei ehkä tavallinen, mutta rakastavat, läheiset, luottavaiset välit lapsiin, nyt.

-huolehdin kehostani. Ja mielestäni.

Sanomalla "kehoni on aivan turha rasitus" vapautan itseni ponnistelemasta kehoni eteen. Löllöilen mukavuusalueellani. "Olisin tappanut itseni" tarkoittaa, että säälikää mua, mulla on ollut niin vaikeaa. "Hankin itselleni keuhkoahtauman" -hmmm. Tarkoittaako sekin että rakastakaa mua, mä en rakasta mua, tee sä se! Mun puolesta. Läheisriippuvuutta. "Parasta mitä voit tehdä läheisilleni on huolehtia itsestäsi."

Tämän öisen kirjoituksen otsikko saattaa loukata jotakuta. Jos ihminen syntyy uudestaan tai sielu jatkaa elämäänsä ikuisesti, miksei sammakolla olisi ikuista sielua? Ikuista elämää? Miksei puulla? Siksi että Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen? Sehän tarkoittaa että ihmiset "sisältyvät" Jumalaan? Ovat osa häntä.

Miksi ihminen niin kiihkeästi kaipaa uskoa siihen, että kun kehon toiminta lakkaa, jotain jää jäljelle? Jos ihmiset ovat kaikki yhtä, yhtä tietoisuutta, miksi sammakot olisivat muuta. Siksi että sammakko ei ole Jumalan kuva? Kun sammakko maatuu, siitä saattaa lopuksi tulla rikkaruoho tai ruusu. Väitetään että kaikki pysyy, muuttaa vain muotoaan.

Voisin lukea lisää tai voisin tehdä sitä mitä rakastan eniten. Vai onko tiedon, muiden ihmisten mielipiteiden etsiminen kuitenkin se, mitä rakastan eniten.

Ei se ollutkaan niin kamalaa, TT-kuvaus. Suurimman osan aikaa pidin silmät kiinni ja yritin laskea aloittaen 50, 49, 48, 47...Ajatukset alkoi harhailemaan -ainiin, jäin 46:een, 45, 44,... Meditaatiota. Aina voi yrittää! Puolen tunnin päästä hoitaja sanoi etä se oli siinä. Hoitajat olivat tosi ystävällisiä. Kysyin toiselta, jolla oli keesi, varmaan 10 sentttinen suoraan ylöspäin ja sivut ajeltu paljaaksi ja iso tatuointi käsivarressa, näkikö hän jotain kamalaa. Ei kuulemma, ei voinut nähdä, tuhansista kuvista muodostetaan kolmiulotteinen kuva, jonka röntgenlääkäri katsoo ja tulkitsee.

KN vei mut sairaalaan ja hoiti muita asioitani sillä aikaa :) KN ehdotti että voisi lainata äänityslaitetta lääkäritapaamiseen. Jos lääkäri suostuu, että tilanne äänitetään -ilman kuvia. Luulen, että itse en muista sen tapaamisen jälkeen mitään. Tänään päästin itseni luomaan kauhukuvia. Kirjoitin eräälle ystävälleni, etä mulla on kurkkusyöpä, joka on lähettänyt etäispesäkkeitä keuhkoihin, suolistoon ja aivoihin. Hän että, et saa sanoa noin!

Yritän iltaisin Silva-menetelmän mukaista meditointia. Useimmiten se ei onnistu, kun yskin joka asennossa ja lopuksi nukahdan, jos hetkeksi saan yskättömyyshetken. Tähän haluaisin panostaa enemmän, Silvaan tai mikä muu vaan, itsehypnoosi ja onhan noita.

Ja haluaisin tavata KL:n, mutta miten voin olla tekemisissä kenenkään kanssa, kun yskin heti vartin, jos puhun jotain. Hän on tosi hyvä pussailemaan. Tapaamani ruotsinsuomalaiset ovat.

Hoitaja keuhkopolilta soitti. Aamulla pitää juoda litra vettä ennen tutkimusta tunnin aikana. Lääkäri olikin määrännyt laajemman tutkimuksen. En tiedä miksi. Bronkoskopian takia? Siksi että soitin eilen ja kerroin ripulista, johon hoitaja: miksi sä tänne soitat, mene tk:een? Ei pelkät keuhkot vaan leuasta nivusiin saakka. Aloin itkeä tämän kuultuani. Kerroin ettei tutkimus pelota vaan tulokset. Sain luvan ottaa Diapamia ennen tutkimusta. KN lupas viedä mut tyksiin.

Käyn tyhjäkäynnillä.

En liiku.

Vai olenko ollenkaan käynnissä.

B kirjoitti että kun olen lopettanut tupakoinnin, se voi aiheuttaa "vaikean astman tyyppisiä oireita". Kirjoitti hän toki muutakin, ystävällistä. Se meni multa ohi, koska suutuin astma-ehdotuksesta. Hän keksi mulle nimen Urhea Jade.

PA ehdotti keuhkoahtaumaa.

Päivään tämän tähän päivään, vaikka edelläollut tapahtui aiemmin.

Aiemmin, ennen tämän blogin aloitusta, on tapahtunut niin paljon.

Tänään ärsyttää lähes kaikki. Kadehdin ihmisiä. Ärsyttää kun sormet ovat aivan puutuneet koko ajan. Asiaa pahentaa koneellaolo. Ja olen koneella tuntikausia. Mitä muuta tekisin? Ranteet on kuitenkin leikattava. Enkä pysty tkemään mitään. Kun menen pakkaseen, alan välittömästi yskiä ja se ei taukoa ennenkuin olen taas sisätiloissa.

Mun pitäisi antaa anteeksi ihmisille. Mun pitäisi antaa anteeksi itselleni! Nyt en pysty.

J osti mulle Lumia 800:n. Omistanhan Nokian osakkeita ;D Hinta on alle sen mitä maksan nyt pelkästä prepaid-latauksista / kk. Tällä hinnalla saan siis paljon enemmän -myös puhelimen. Kahden vuoden "velkavankeus", kuten J sanoi. Mietin että lapset saavat sitten periä sen. Mutta tällä liittymällä voin olla netissä yötäpäivää, jos joudun viettämään aikaa sairaalassa. KN sanoi tähän että: "Et saa sanoa tuollaista!"

Tänään teki taas hirveästi mieli tupakkaa. Niin oli tehnyt monta päivää. Menin kotimatkalla kauppaan, ostin ruokaa. Päätöksen ostaa tupakkaa tein matkalla kauppaan. Kotona poltin yhden. Seuraavana päivänä poltin kuusi. Tänään useita, en enää laske. Poltan astin loppuun. Tuntuu kuin tupakointi vähentäisi hengitysvaikeuksia. Järjellä ajatellen se ei voi pitää paikkaansa. Luulenpa että huomenna todella kärsin. Hengitysvaikeuksista. Päivällä ajattelin että jos lääkäri sanoo etten koskaan pystymään hengittää paremmin kuin nyt, en halua enää elää. Mutta tiedän että haluan. Nyt vaan en pysty tekemään juuri mitään. Vartin kuluttua, esim jos laitan astiat koneeseen ja pyykit koneeseen ja siirtelen vähän vaatteita kaappiin, huohotan niin että on pakko istua. Ja ottaa keuhkoputkia avaavaa. Se vaan ei vaikuta mitään. Eikä sitä saa ottaa kuin 6x päivässä.Yskin koko ajan paitsi jos en liiku yhtään pitempään aikaan.

Olen polttanut 30 v. Enkö jo saisi happipulloja selkääni, kantaisin niitä mielellään 30 v! Mieleeni tulee hirveitä kauhukuvia kun annan välillä itseni ajatella mistä nämä oireet johtuvat. Useimmiten en anna itseni ajatella. Ohitan koko jutun. Olen lukenut hirveän paljon, kirjoja, enemmän kuin moneen vuoteen vuoden aikana. Ehkä 15 kirjaa yhden kk:n aikana.

Käyn lähes joka päivä ajelemassa autolla jossain kameran kanssa. Maanantaina KM pyysi mut hakee hänet kaupungilta ja viemään kotiin. Ja pyysi syömään lättyjä Olin tosi iloinen kutsusta. Menin. Teki taas hirveästi mieli tupakkaa. Niin oli tehnyt monta päivää.

Kirjoitin KF:lle tekstiviestin: Saan kuulla tulokset 10.2. Hän vastasi: Keuhko

En vastannut mitään siihen.

Paska, sika, idiootti tyyppi! Pelkuri. Pian on kulunut vuosi siitä kun tapasimme. Yksi elämäni pahimmista virheistä oli ottaa hänet elämääni.

Hyvää oli se että huomasin että edelleen kiinnostun miehistä, jotka ovat jollain tavalla hulluja. Muut tuntuvat tylsiltä. Erikin jälkeen, vai oliko se jo Matin jälkeen, päätin etten ala seurustella kenenkään kanssa ennenkuin pääsen tästä omasta ongelmastani kerätä vaikeuksia miesten kanssa. Siis valita miehiä, joiden kanssa en voi elää. Näköjään en ole päässyt.

Varmaan KF:n kanssa oli muutakin hyvää (kuten että hän oli paras rakastajani ja panoni), mutta nyt en ajattele sitä. Ehkä tarvitsen vihaa, ennenkuin pääsen täysin irti. Ajattelen että koko juttu oli vitsi. Hän ei pääse / ole kanssani läheskään samalla henkisellä tasolla.

Neljä hoitajaa. Vaadin jo etukäteen kaksinkertaisen esilääkityksen. Vaati kolme keskustelua puhelimessa. Kun mut otettiin vastaan, hoitaja sanoi: Ai sä olet SE. Yksi lääkäri. Vanha, väritön nainen, jota luulin hoitajaksi kunnes hän kätteli mua. Nimeä en muista. Puudutusaineen vuoro tuolissa istuen. Hoitaja näytti miten pidän kielestäni kiinni ettei se ole tiellä. Kielestä kiinnipito siirtyi ekan yrityksen jälkeen heti hoitajalle. Hyvä! Puudutusaineen uusi ruiskutus kurkkuun. Yskin, syljin. Vartin kuluttua uusi puudutusaineruiskutus kurkkuun, mahdollisimman syvälle. Hengitä samalla, että saadaan pudutusaine mahdollisimman syvälle. Yritin hengittää kylmää ainetta keuhkoihini ja sanoin että nyt se menikin paremmin, alan oppia. Kaoin, syljin. Nyt voit siirtyä tuolista makaamaan tähän pöydälle. Olin tokkurassa. Suuhun holkki. Happiviikset. Hoitajat puhuivat, kertoivat mitä tehdään. En tunnistanut kuka hoitaja puhui, luultavasti jokainen, vuorotellen, rauhallisesti ja ystävällisesti. Viimeksi kun mulla oli viikset, piirsin ne kulmakynällä, hiuksissani permanenttti ja päässä ylioppilaslakki., vappuna 1978. Eipä, on ollut sen jälkeenkin, jonkun leikkauksen jälkeen. Letku holkin kautta kurkkuun. En katsonut letkua. Syvemmälle. Tunsin tukehtuvani. Nostin polvet koukkuun, yritin ottaa letkusta kiinni, kymmenestä kädestä kiinni, yritin nousta, kädet pitivät mut hoitopöydällä, yritin huutaa holkin kautta Lopettakaa, lopettakaa, lopettakaa. He eivät lopettaneet. Hengitä nenän kautta, hengitä suun kautta, saat siitäkin happea, hengitä kevyesti ja rauhallisesti, älä hauko. Älä pure holkkia. Rauhoitu, rentoudu. Molemmilla sivuilla hoitajat sanoivat purista käsivarttani. Mahtoiko heille jäädä kauheat mustelmat. Laske jalat alas. Kaksi hoitajaa hieroivat olkapäitäni. Tukehtumisen tunne lakkasi, hoitaja sanoi, nyt pahin kohta on ohi. Laskin jalat ja kädet sivuilleni, rentoutin kehoni. Rentoutin mieleni. Olen turvassa, hyvässä hoidossa. Olin loukkaantunut kun he eivät päästäneet mua pois ja olin kiitollinen että mua autettiin. Tuijotin kattoa, en halunnut nähdä letkua. Letkun kautta ruiskutettiin lisää puudutusainetta eri keuhkoputken haaroihin -se oli kerrottu etukäteen, en tuntenut sitä. Mikään ei sattunut. Letku tuntui kurkussa, huomasin että sain muutettua sen asentoa kielelläni, työnsin sen toiseen sivuun suussani -ainakin luulen niin. Tämä on pian ohi, sanoi hoitaja, olet hienosti siinä. Lääkäri työnsi letkun läpi uuden pikkuletkun, vaikkakin pitkän, veti sen ulos ja työnsi taas uuden, huomasin sen hänen kätensä laajasta kaaresta sivusilmällä, otti koepaloja. Yskin jokaisen koepalan jälkeen. Niin luulen, niin mulle oli kerrottu että saattaa yskittää. Kuvittelin mielessäni miten pikkuruisia paloja, ne viljellään ja katsotaan mitä ovat. Mikä niiden nimi on, mitä tehtävää ne suorittavat. Näin vasemmalla toisen letkun, jossa kulki kirkkaanpunaista nestettä. Verta. Katsoin vielä enemmän vasemmalle, en halunnut nähdä sitä. En halunnut ajatella. Enkä halunnut sulkea silmiäni. Miksi katossa ei ollut mitään kuvia? Keräisivätkö ne liikaa bakteereita? Joku sanoi että nyt tämä on ohi, vedetään letku rauhallisesti ulos, otetaan holkki suusta pois. Voit nousta istumaan. Nousin, peitin kasvoni käsiini ja itkin. Rauhoituin nopeasti. Tunsin itseni loukatuksi. Ja kiitolliseksi. Joku hoitaja sanoi että tämän jälkeen emme varmaan tapaa. Toivottavasti emme! huudahdin. Hän yritti keventää, no, ehkä jossain muualla tapaamme. En muista yhdenkään hoitajan kasvoja. Enkä lääkärin kasvoja. Vain hämärästi. Sain hänestä heti vaikutelman että häneen voi luottaa, hän on asiallainen ja osaa työnsä.

Kysyin hoitajalta ennen toimenpidettä kertooko lääkäri mitä silmämääräisesti näki. Hän sanoi että voit itse kysyä tutkimuksen jälkeen. HAH! Varmaan, joo, niin.

En halua enää muistaa tätä. Mieleeni tuli, tältäkö raiskatulta tuntuu. Pidetään kiinni ja vaikka huudat lopeta kurkkusi käheäksi, he eivät lopeta. Eräs mies aikoi -mutta olisiko kuitenkaan, hän yritti samalla puhua mut ympäri- raiskata mut. Sanoin että veljeni tietää kuka olet ja että olet täällä. Jos raiskaat mut, hän tappaa sut. Olen kertonut sulle että hän on tappanut aiemminkin. Totesin silloin että mun raiskaaminen olisi helppoa, vaikka olen melko isokokoinen ja luulen olevani myös vahva.

Nähdessäni tupakoivia ihmisiä, mielestäni heidät jokainen pitäisi ottaa heti bronkoskopiaan, että tietäisivät mitä tekevät itselleen. Seuraavaksi on tietokonetomografia. Ottavatko he neulalla näytteitä keuhkoista? Mistä, kyljen läpikö? Aion ottaa esilääkityksen, itse kotona, kysymättä kenenltäkään mitään. Tämä on mun keho. Vai pitäisikö kertoa, jos kuitenkin se aiheuttaa varjoaineen kanssa jotain yllättävää. Pitäisikö mun nyt hankkia tukihenkilö syöpäyhdistyksen kautta?

Kenet pyydän kanssani kuulemaan tulokset 10.2.2012?  Voisiko Katja pyytää jonkun kuvaamaan tilanteen, lääkärin puheen? Kuvaaja ei voi olla Katja. Onko kuvaaminen kiellettyä? Millä perusteella, jos on?

Dg on nyt R91. Keuhkon poikkeava kuvantamislöydös. Röntgenkuvasta.

Päiväkirja